SUVEREENIN TARKKAILIJAN MONIPUOLINEN URA

RAISA RAUHAMAA

INGRESSI

Janne Reinikaisella on kiireinen syksy. Työn alla on parhaillaan neljä eri näytelmää. Kaksi niistä on näyttämörooleja ja toiset kaksi omia ohjauksia. Tasajako näyttelijän ja ohjaajan töiden välillä kuvaa hyvin Reinikaisen teatteriuraa. Onnistumisia kummassakin lajissa on runsaasti, Julmahuvia unohtamatta.

LEIPÄTEKSTI

Janne Reinikainen tulee haastatteluun suoraan Kansallisteatterin Lopetus-näytelmän harjoituksista. Hänellä on siinä päärooli. Lopetuksen on Nobel-palkitun unkarilaiskirjailija Imre Kertészin romaanin pohjalta dramatisoinut Katariina Numminen, ja Reinikainen esittää siinä kustannustoimittaja Keserűa, joka etsii vimmaisesti kuolleen ystävänsä kadonnutta romaania. Kun ensi-iltaan on kaksi viikkoa, millainen työvaihe silloin on meneillään?

”Nyt etsitään merkityksiä ja tarkennetaan ilmaisua sisällön suhteen. Isompi muoto ja rakenne ovat jo olemassa, nyt mennään pienempiin yksityiskohtiin”, hän kertoo.

Työn alussa Reinikainen ei ala päntätä sokeasti repliikkejä, vaan hän yrittää saada kiinni tilanteista ja näytelmän meiningistä karkeammin keinoin.

”Harjoitusvaiheen alussa yritän omin sanoin edetä niin, että saisin tietynlaisen energian ja flown liikkeelle, löytäisin kohtausten tilanteet. Haluan saada ajatukset tekstistä irti ennen repliikkejä.”

Roolihenkilöään Reinikainen kuvailee pakkomielteiseksi, joka on ehdottomuutensa takia valmis riskeeraamaan kaiken: menettämään vaimonsa, lapsensa, asuntonsa ja työpaikkansa.

”Keserűlle kirjallisuus ja tarinat ovat elämä. Mutta rooli ei ole yksioikoinen psykologisen realismin mielessä. Tässä ollaan ikään kuin roolin vieressä hahmottamassa sitä monimutkaisemmasta positiosta.”

Näytelmä alkaa Keserűn puhuessa Keserűstä kolmannessa persoonassa.

”Jossain vaiheessa hän alkaa puhua itsestään minämuodossa. Siinä on jo kaksi tasoa. Hän myös puhuu omasta kokemuksestaan ja lukee samalla omaa tarinaansa ystävän näytelmästä, jonka kadonnutta romaania hän etsii. Lopulta Keserűn elämä on kirjoitettu tähän näytelmään, ja kun hän lukee sitä, luettu kohtaus toteutuu oikeassa elämässä.”

Kuulostaa varsinaiselta aivojumpalta, mutta Reinikaiselle siirtymät eri rekistereihin tuntuvat sopivan mainiosti.

”Milja Sarkolan ohjaama Lopetus on todella mieluisa työ. Ei ole mitään itsestään selvää, ei tylsää hetkeä, että ‘tää on niin tehty, mitäs me täällä harjoituksissa enää pyöritään’. Ratkottavaa, kehitettävää ja opiskeltavaa riittää.”

Kun utelen, mikä hänelle on yleensä näyttämötyöskentelyssä vaikeinta, Reinikainen pohdiskelee, että ehkä hankaluutta tuottavat työt, joissa alkaa kesken prosessin tuntua, että harjoittelu on tyhjentynyt ja eteenpäinmeno tyssännyt.

”Tylsistyminen on kurjinta. Mutta se johtuu milloin mistäkin, ehkä omasta levottomuudesta – en halua syyttää ohjaajaa. Silloin minusta tulee turhautunut ja vaikea ihminen”, hän hymyilee. ”Yleisesti ottaen tykkään harjoitella, ja se tuntuu jopa tärkeämmältä ja mielekkäämmältä kuin itse esittäminen.”

VÄLIOTSIKKO

Älykäs näyttelijä

Tarjosin Reinikaiselle ennen haastattelua älykkään näyttelijän teemaa, joka mielestäni sopii hänen tarkkaan ja näennäisen pidättyväiseen ilmaisuunsa.

Harvoin tätä näyttelijää nähdään lavalla riehumassa holtittomasti suuren tunnetilan viemänä tai puskemassa itseään etunäyttämölle, ellei sitä ole erityisesti haluttu. Sen sijaan Reinikaisen käsittelyssä roolit taipuvat usein seuraamaan muiden touhuja hieman sivusta.

Näyttelijän maisteriopintojaan tekevä tytär Selma af Schultén on kuvaillut isäänsä introvertiksi, mikä on myös mielenkiintoinen ominaisuus – useinhan näyttelijöiden ajatellaan janoavan esilläoloa.

”Älykkyyttä on monenlaista, eikä minun ole sitä sopivaa arvioida. Mutta ulkopuolisuuden tunnistan. Huomasin jo aikaisessa vaiheessa, että viihdyn vähän sivussa. Se juontuu ehkä ulkopuolisuuden kokemuksista, jolloin tarkkaileminen on itselle tuttu ja turvallinen paikka.”

Sen sijaan introverttius ei ole Reinikaisen mielestä mikään poikkeuksellinen ominaisuus näyttelijöille.

”Useat ovat sitä siviilissä, en ole ainutkertainen tapaus. Iso osa näyttelijän työtä on havaintojen tekemistä ja tallentamista, maailman tarkkailua. Jos on koko ajan suuna päänä, missä välissä ehtii hankkia materiaalia? Jos ei kuuntele muita, kehitys jää puolitiehen.”

Kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon rooleja eri teattereissa, elokuvissa ja televisiossa, mutta jotain yhteistä niissä voi nähdä.

”Usein esittämäni tyypit ovat jollain tapaa irti yhteisöstä tai porukasta, josta teos kertoo. Lopetuksessa minulla on päärooli, vaikka sekin on ikään kuin sivussa, niin hullulta kuin se kuulostaakin.”

VÄLIOTSIKKO

Balanssia hakemassa

Suurelle yleisölle on jäänyt mieleen muutamakin Reinikaisen roolisuoritus. Viimeisin niistä on Queen of Fucking Everything -sarjassa (Yle TV1, Areena), jossa hänen roolisuoritustaan mahtavana luuserina ylistettiin. Siinä Reinikainen loi tarkoin piirroin unohtumattoman hahmon työelämästä syrjäytyneenä, mutta skarppina kiinteistövälittäjä Laurina.

”Yksi reaktio, repliikki tai tarkka yksityiskohta saattaa olla sellainen, joka jää katsojan mieleen. Mutta pitää olla varovainen, mitä antaa ja mitä ei. Haluan säilyttää henkilöiden ristikkäisiä ja keskenään ristiriitaisia puolia. Se ei toteudu, jos jotain ominaisuutta alkaa painottaa liikaa. Balanssia pitää etsiä ja annostella oikein.”

Tätä balanssia Reinikainen pohtii ja korjaa vielä lavallakin.

Toinen tämän syksyn töistä on Kekkosen rooli Esa Leskisen Toinen tasavalta -näytelmässä Kansallisteatterissa.

”Kunhan leikkaa tukan kaljuksi ja laittaa oikeat rillit, katsoja hyväksyy jo aika paljon”, hän vitsailee.

”Mutta ihan siltä pohjalta rooli ei synny. Kekkosen roolissa ajattelin hänen valta-asemaansa ja aikaan liittyvää hierarkkista asetelmaa, jonka Kekkonen rakensi itselleen ja itsestään. Ja samaan aikaan minulle tärkeä määritelmä oli Kalle Holmbergin havainto, että Kekkonen oli sekä jätkä että dandy. Hän oli kotonaan niin aristokraattien hoveissa kuin tukkikämpissä.”

”Nämä luonteen ääripäät pitävät sisällään tilannetajun ja sosiaalisen älykkyyden, kyvyn asettua erilaisiin tilanteisiin erilaisten ihmisten kanssa. Samalla presidentissä säilyi hierarkkinen etäisyys. Tällaisiin luonteen ristiriitaisuuksiin keskityn roolissani. Jos jompikumpi puoli painottuu liikaa, säännöstelen, ettei se värjää koko tulkintaa.”

Parhaillaan Reinikainen hakee Lopetus-näytelmän Keserűn olemusta ja energiaa ja sanoo, että se on hidasta työtä, jossa pitää olla varovainen.

Kekkosen ohella hän on esittänyt myös muita historiahenkilöitä menestyksellisesti. Badding-elokuvasta tuli Jussi-palkinto vuonna 2001 ja nimiroolista Kalervo Palsa ja kuriton käsi -elokuvassa vuonna 2015 hän sai Vuoden elokuvanäyttelijä -palkinnon.

VÄLIOTSIKKO

Ohjauksista lavastukseen

Nuori Janne Reinikainen tuli kirjaimellisesti pystymetsästä teatteritaiteen pariin. Hän halusi näyttelijäksi, koska ei tiennyt, että ala pitää sisällään muitakin ammatteja. ”Teatteri oli yhtä kuin näyttelijä.”

Näyttelemisen ohella hän on laajentanut ammattitaitoaan ohjaamiseen ja käsikirjoittamiseen. Ohjauksia on kertynyt 2000-luvulla pitkälti toistakymmentä, eniten Kansallisteatteriin. Kiinnostus lavastamiseen on avannut sen, miten tärkeä osa tilallinen hahmottaminen on teatterissa.

Mitään tiettyä auteur-ohjaajan tyyliä tai yhtä metodia hän ei ole selvästikään pyrkinyt itsestään luomaan. Ehkä uteliaalle ja älynystyröitään mielellään hierovalle teatterintekijälle tyylin toisto aiheuttaisi turhaa tylsistymistä.

”Olen tehnyt paljon lähtökohdiltaan erilaisia ohjauksia. Aikaisemmin tein useita venäläisten klassikkonäytelmien uustulkintoja.”

Maksim Gorkin Pohjalla-näytelmästä Reinikainen loi energiaa pursuavan sovituksen, jossa alkuperäinen teksti pilkottiin palasiksi ja repliikit sekoitettiin keskenään. Se sai Eino Kalima -palkinnon vuonna 2017.

Dostojevskin Idiootti-näytelmän sovituksesta kirjoitettiin sen ”pursuilevan groteskin kansanomaista sketsihuumoria, perinteistä sisäistetympää näyttelijäntyötä, farssimaista ilottelua, eri musiikkityylejä ja kauhuefektejä. Sen laskoksista heitetään punnittavaksi voimakkaita, parhaimmillaan uniikkeja näkemyksiä ihmisen osasta.” (HS 16.9.2010)

Viime vuonna sai ensi-iltansa Reinikaisen ohjaus David Irelandin tuoreesta menestysnäytelmästä Viides askel. Ohjauksen ohella Reinikainen on suomentanut näytelmän Eva Buchwaldin kanssa ja suunnitellut sen lavastuksen.

Lavastuksen omaperäisen vision toteuttaminen vaati vääntöä. Lopulta keinot vision tekniseen toteutukseen löytyivät. Lopussa melko pelkistetyllä näyttämöllä tapahtuu suuri muutos, joka tukee ja vahvistaa vaikuttavasti näytelmän teemoja.

Hyvän vastaanoton saanut Viides askel lämmitetään uudelleen Kansallisteatterin Taivassaliin loppusyksyksi. Tämä on Reinikaisen alussa mainituista neljästä syksyn päällekkäisestä työstä kolmas.

VÄLIOTSIKKO

Wellmade play

Vielä viimeinen, muttei vähäisin syksyn neljäs työ on upouusi ohjaus. Se on saksalaisen näytelmäkirjailija Marius von Mayenburgin Ex. Kamarinäytelmä on kantaesitetty viime vuonna Riksteaternissa Tukholmassa, ja parhaillaan se pyörii saksankielisenä versiona Schaubühne-teatterissa Berliinissä.

”Kansallisteatterissa olen saanut tehdä vuosien mittaan erilaisilla sopimuksilla itseäni kiinnostavia, keskenään erilaisia töitä. Nyt panokseni vakituisena ensemblen jäsenenä voisi olla näyttelijälähtöinen teatteri (Reinikainen kiinnitettiin Kansallisteatteriin vuonna 2021). Se on myös itselleni näyttelijänä materiaali, joka innostaa.”

Näyttelijän läsnäoloon pohjaavaa lähtökohtaa Reinikainen tutki jo ohjauksessaan Ikuinen paluu vuonna 2022 yhdessä näyttelijä Petri Mannisen kanssa.

”Sen vastakohta voisi olla esteettisen muodon tai visuaalisen toteutuksen ensisijaisuus, jossa näyttelijät ovat materiaaleja lavasteiden joukossa.”

Nykyään Janne Reinikaista kiinnostaa ns. well-made play, jota Viides askel ja von Mayenburgin Ex edustavat. Kyse on tiukasta, perinteisestä näytelmämuodosta ja hyvin kirjoitetuista rooleista, joissa näyttelijöiden vuorovaikutus on ensisijaista.

Exssä korkeasti koulutettu pariskunta elää ylemmän keskiluokan unelmaa, vaikka lääkärivaimosta ei tullutkaan ylilääkäriä ja japanilaista rakennusperinnettä ihaileva arkkitehtipuoliso päätyi parkkihallien ajoluiskien suunnittelijaksi. Temaattisia avainsanoja ovat esimerkiksi luokkaero, sosiaalinen pääoma, kapitalismi ja ihmissuhteet. Exn ensi-ilta on alkutalvesta 2027.

Jos näyttelijä Reinikaiselle hankaluutta työprosessissa voi tuottaa tylsistyminen, ohjaaja Reinikaisen ongelmat ovat päinvastaiset – tulee ajateltua liikaa. Hän kertoo osuvasti, mihin tällainen ylityöstäminen voi pahimmillaan johtaa:

”Ohjatessa tulee keränneeksi oheismateriaalia ja taustaa tekstin lisäksi, sen ulkopuolelta. Se voi olla jopa ongelma. Silloin alkaa tuoda näytelmään asioita, joita itse tekstissä ei edes ole. Alkaa kuvitella näytelmää päässään. Sitten ohjaaja on ihmeissään, kun näyttelijöiden ilmaisu ei sisällä näitä ohjaajan kuvitelmia – nehän tekevät jotain ihan muuta! Se on yllättävän yleinen asia! Seuraavaksi sitten yllätytään, kun katsojat eivät tajua tätä ja tätä: ovatko ne ihan tyhmiä! Eihän ne tajua, koska kaikki on ollut vain ohjaajan päässä!”

Tämän perusteella voi toisin sanoen huokaista helpotuksesta. Aina ei ole katsojan vika, jos näytelmä menee niin sanotusti yli hilseen.

VÄLIOTSIKKO

Kaiken alku

Moni meistä muistaa Janne Reinikaisen jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Alku pitkälle ja monipuoliselle uralle oli vertaansa vailla. Studio Julmahuvin (Yle TV1) Muksuluurit ja Salamapartiot nousivat koko kansan huviksi ja hokemiksi. Tämäkin palkittiin: vuonna 1998 viisi Teatterikorkeakoulusta valmistunutta näyttelijää pokkasi sarjasta Venla-palkinnon vuoden parhaana komediasarjana.

”Me ideoimme yhdessä ja loimme yhteisön, joka oli aivan erityinen ja jota ilman kukaan meistä ei olisi voinut yksin pystyä samaan. Nyt ollaan jo viisitoista vuotta yritetty järjestää tapaamista, mutta ei olla saatu aikaiseksi”, hän vitsailee.

Ei ihme, sillä jokainen heistä, Jannen lisäksi Tommi Korpela, Jani Volanen, Petteri Summanen ja Mikko Rasila, on luonut myöhemmin eri tahoilla näyttävän uran. Julmahuvia katsotaan edelleen, ja se on noussut kulttimaineeseen myös nuorempien sukupolvien keskuudessa.

”Julmahuvi oli potku persuksiin koko elämän mittaiselle uralle. Sen myötä nälkä omaan tekijyyteen pääsi alulle ja kasvoi. Sen arvo on siinä, että kannattaa tehdä omia juttuja ja toteuttaa projekteja sillä ajatuksella, että kaikki on mahdollista.”

Kaikki oli silloin mahdollista, enkä muista, sisälsikö Julmahuvi sketsejä, jotka eivät tässä ajassa olisi mahdollisia.

Mitä mieltä Janne Reinikainen on asennemuutoksista, joihin teatterinkin on 2020-luvulla pitänyt tottua?

”Naurettavaa vinkua, että mitään ei saa tehdä eikä sanoa. On erittäin tervettä olla tietoinen siitä, mitä maailmassa tapahtuu ja miten suhtautuminen eri asioihin kehittyy. Meillä on velvollisuus sivistää itseämme ja ymmärtää maailmaa ja sen muutoksia.”

”Tasa-arvo on toivottavasti pikkuisen paremmalla tolalla, ja se on kaikkien etu. Turvallisen tilan vaatimus myös: pitää muistaa kysyä ja ottaa toiset huomioon. Onko aikaisemminkaan typeryyksien ja tahdittomuuksien tekeminen ollut suosittua? Ei kai ajattelemattomuus ole koskaan ollut muotia, vaikka se on ollut ehkä tavallisempaa 1970-luvulla.”

”Jotkut asiat vanhenevat, muuttuvat tunkkaisiksi ja tarpeettomiksi, ja ne on syytä heittää helvettiin. On syytä ajatella paremmin ja fiksummin. En koe tätä aikaa ahdistavana. Jos jotkut ennakkoluulot ovat olleet materiaalia ennen, ei niiden tarvitse olla sitä enää. Eikä se tarkoita sitä, että mitään ei saa tehdä. Niitä, joita tämä aika ahdistaa – voi voi. Ajatelkaa paremmin!”

NOSTO

Jos ei kuuntele muita, kehitys jää puolitiehen.

Naurettavaa vinkua, että mitään ei saa tehdä eikä sanoa.

LEAVE A REPLY

Please enter your comment!
Please enter your name here