W.A. Mozart johti teoksensa Sinfonia nro 41 . Se kuulosti aika kovalta. Sinfonia liikutti kuulijoita, joitakin suorastaan ulos saakka.

Tarmo Peltokoski ottaa lentävän lähdön kaudelleen Hongkongin filharmonikkojen musiikillisena johtajana ja tuo orkesterinsa Euroopan kiertueella myös Musiikkitaloon. Uran nopea nousu on vaatinut myös hintansa: hän on väsynyt tiheätempoiseen konserttien tehtailuun ja hakee rauhaa pitkistä oopperaprojekteista.

Hongkongin Cultural Centerin konserttisali on revetä liitoksissaan, kun Shostakovitshin 11. sinfonian jännittävä matka väkivallasta toivoon päättyy uhmakkaaseen finaaliin. Yleisö ponkaisee ylös juhlimaan uutta lemmikkiään, 26-vuotiasta Tarmo Peltokoskea, joka aloittaa ensi syksynä kaupungin filharmonikkojen musiikillisena johtajana.

Yleisöstä osa rientää ovensuulle, mutta ei suinkaan pois livahtaakseen vaan ehtiäkseen jonon kärkeen, kun Peltokoski jakaa nimikirjoituksia. Myynnissä on hänen ja orkesterin uusi, Deutsche Grammophonelle tehty Wagner-levy, joka menee kuumille kiville.

Seuraavana päivänä konsertti uusitaan Guangzhoussa, ja sitten on vuorossa mediamylläkkä, kauden 2026–27 julkistus. Esitteen kannessa orkesteri ja Peltokoski poseeraavat The Peninsula -hotellin katolla ikonisen pilvenpiirtäjämaiseman siintäessä taustalla.

Yhteistyön virallisena avausteoksena ei ole enempää eikä vähempää kuin Mahlerin mammuttimainen kahdeksas sinfonia, joka kuullaan Hongkongissa ensi kertaa. Sitä seuraa kahdeksan konsertin kiertue Eurooppaan, joka ulottuu myös Helsingin Musiikkitaloon.

Peltokosken esikoiskausi on kuin minkä tahansa maailman huippuorkesterin. Kansainvälisiä tähtiä riittää, ja ohjelmissa korostuvat Brucknerin sinfoniat ja saksalainen romantiikka. Kantaesityksissä pistää silmään Hongkongissa pitkään asuneen Ilari Kailan Frabjous Day. Suomalaista väriä tuovat myös Einojuhani Rautavaara, Esa-Pekka Salonen ja Outi Tarkainen musiikillaan sekä Hannu Lintu, Jukka-Pekka Saraste ja Senja Rummukainen vierailijoina.

Samalla Peltokoski jatkaa l’Orchestre national du Capitole de Toulousen musiikillisena johtajana. Lisäksi hän on Dortmundin Exclusive Artist vielä ensi kauden loppuun. Päävierailijan pestejä hänellä on Rotterdamin filharmonikoissa ja Bremenin Kammerphilharmoniessa.

VÄLIOTSIKKO

Pitkän linjan arkkitehtuuria

Tiheä konserttiruljanssi on myös vaatinut veronsa. Viime vuoden lopussa ja tämän vuoden alussa Peltokoski tyhjensi kalenterinsa ja piti muutaman kuukauden vapaan uupumuksen vuoksi. Toulouselaiselle La Dépêche -lehdelle hän kertoi olleensa lähellä burnoutia. Nyt hän etsii tapoja rauhoittaa uraansa ja elämäänsä – ja siinä kuvaan astuu vanha rakkaus, ooppera.

Tapaamme Tarmo Peltokosken kanssa lounaalla Hongkongin parhaiden näkymien katveessa. Hän on tyytyväinen orkesteriinsa, vaikka Shostakovitshin 11. sinfonian dynamiikan hienosäätö ei vielä harjoituksissa ollutkaan haluamaansa tasoa. ”Lujaa soitto on helppoa, mutta mitä pidempi teos on, sitä tärkeämmäksi muodostuu kokonaisdramaturgia”, hän sanoo.

”Kyllä tämä silti maailmanluokan orkesteri on, kurinalainen, joustava ja nopea. Vaskisektion sointi on erityisen hieno. Tapasin orkesterin kesällä 2023, ja heidän kanssaan oli heti helppo saada aikaan yhteistä kehitystä. Puolen vuoden kuluttua alettiin puhua vakituisesta suhteesta. Se tuntui hyvältä siirrolta tilanteessa, jossa minulla oli ristiriitaisia tunteita elämästäni ja urastani. Hongkongissa on myös kaupunkina paljon jännittävää.”

”Edeltäjäni Jaap van Zweden teki hyvää työtä soiton kurinalaisuuden kanssa, ja siitä tietenkin täytyy olla kiitollinen. Sävykkyydessä ja pitkän linjan arkkitehtuurissa on vielä kehittämisen varaa, ja osin siksi halusin avajaiskaudellani tutkia enemmän Brucknerin maailmaa.”

Peltokoski ei näe muusikoissa sellaista ”aasialaista” karaktääriä, joka erottaisi heidät selkeästi länsimaalaisista. ”Tämä orkesterihan on todella kansainvälinen. Ydintiimi on soittanut yhdessä jo pitkään, ja heille on muodostunut omanlainen soittokulttuuri.”

Muusikoita orkesterissa on 18 maasta: jousissa on kiinalainen enemmistö, mutta puhaltimissa ja vaskissa soittajat ovat enimmäkseen eurooppalaisia tai amerikkalaisia. Ensi kaudelle Peltokoski on laittanut muusikkonsa soittamaan myös ilman kapellimestaria. ”Se on todella terveellistä kuuntelun, riippumattomuuden ja vastuun ottamisen kehittämisessä.”

VÄLIOTSIKKO

Wagner opetti dramaturgian

Richard Wagner on Tarmo Peltokosken musiikilliseen maailmaan vahvimmin vaikuttanut säveltäjä. Ei siis ole sattumaa, että debyyttilevyllä hongkongilaisten kanssa kuullaan Wagnerin Ring-tetralogian musiikkia Henk de Vliegerin sovittamana orkesterisarjana. Se on myös Helsingin konsertin pihvinä 28.11. Kapellimestari pitää sitä paljon parempana, orgaanisemmin jatkuvana kuin Lorin Maazelin vastaava sarja.

”Periaatteellisesti en pidä siitä, että Ringistä leikataan yhtään mitään, mutta versio on silti soittamisen arvoinen, ja se voi innostaa uusia kuulijoita. Helppo se ei ole: 15 tunnin kaarella Wagnerin draama on selkeä, mutta saksittuna siinä on paljon retusoitavaa, jotta se toimisi.”

Wagnerin vaikutus ei kuitenkaan jää vain hänen musiikkiinsa. ”Olen viime vuosina alkanut ajatella koko konsertin dramaturgiaa Wagnerin ja oopperan kautta”, Peltokoski kertoo.

”Jokaisessa oopperassa on kerronnan huippukohtia ja vähemmän tärkeitä jaksoja, joiden yli on vain mentävä eri keinoin. Tätä ajattelua haluan soveltaa myös sinfonioissa. Let’s go -tyyli voi toimia energiakokemuksena, jos kappaleet ovat lyhyitä, mutta itse en ole kiinnostunut sellaisista. Kokonaisuuden tekee toimivaksi vasta laajempi topografia.”

Peltokoski ottaa esimerkin juuri työn alla olevasta Shostakovitshin 11. sinfoniasta. Sen ohjelmallisena taustana on ns. verisunnuntain tapahtumat vuonna 1905 Pietarissa. Tuolloin tsaarin sotilaat avasivat tulen rauhanomaisia mielenosoittajia kohti.

”Koko sinfonian alkuosa on odottelua: siinä ei tapahdu mitään, ja sellaisena se täytyy myös ottaa. Säveltäjä kirjoittaa sinne fortissimoja [todella kovaa], mutta mielestäni niitä ei saa tehdä. Kaikki teoksen panokset on säästettävä toisen osan massamurhaan. Sen täytyy olla konsertin vavisuttavin hetki, mikä vaatii, että dynamiikka ei missään nouse sen yli.”

Peltokosken strategia onnistui konsertissa. Hän johti alkupuoliskon eleettömästi, mutta kun aseet alkoivat laulaa, hän villiintyi korokkeella kuin Leonard Bernstein ikään. Shostakovitsh jää nyt häneltä vähäksi aikaa sivuun. Ensi kaudella hän johtaa Hongkongissa Brucknerin ja Mahlerin kahden sinfonian lisäksi mm. Vaughan Williamsia, johon hän on mieltynyt.

”Mahler on todella vaikeaa tuon topografian kannalta, sillä hän kirjoittaa niin neuroottisesti, että se on täynnä kaikkea ja kutsuu soittamaan koko ajan hirveän intensiivisesti. Sama on Beethovenin laita, mutta muodot ovat tiiviimpiä ja siksi helpompia toteuttaa.”

VÄLIOTSIKKO

Siegfried ja Skywalker sekaisin

Takaisin Wagneriin. Peltokosken tärkeä polku säveltäjän oopperoiden pariin oli Ring-sarjan valmistaminen Eurajoki Bel Canto -festivaalille. Koko sarja esitettiin vuonna 2021. Vaikka hän sai johdettavakseen solistien lisäksi vain urut, työhön kuului koko laulajakunnan harjoittaminen.

Tällä kaudella työ onkin kantanut hedelmää suurilla näyttämöillä. Peltokoski johti Wagnerin Tristanin ja Isolden Alankomaiden Kansallisoopperassa, orkesterinaan Rotterdamin filharmonikot, jossa hän toimii päävierailijana. Heti perään tuli Parsifal Berliinin Deutsche Operissa. Kyseessä oli Philip Stölzlin vanha ohjaus.

”Tristan ja Isolde oli fantastinen kokemus. Pierre Audin ohjaus on äärettömän kaunis valon ja varjojen tunnelmallisine käyttöineen, ja harjoitusaikaa oli riittävästi. Haasteena on säilyttää jokaisen näytöksen selkeä kokonaiskaari eikä mennä hysterian ansaan, johon tämä ooppera helposti vie. Nyt pidän kuitenkin Tristan-paussin. Sitä ei voi tehdä koko ajan.”

”Berliinissä oli tietenkin kunnia tehdä Parsifal pääsiäisen aikaan, ja orkesterista kuulee, että moni sen muusikko soittaa Bayreuthin festivaalilla. Voinee kuitenkin sanoa, että repertuaarioopperan työtapa ei aina ole taiteellisesti mielekkäin. Harjoituksia oli liian vähän, ja koko talon työtahti tuntui liian tiiviiltä. Parempi Parsifal-kokemus minulle oli viime kesänä Latvian Kansallisoopperassa, jossa kaikki loksahti paikoilleen, laulajien dream teamia ja taivaallisesti laulanutta Latvian valtionkuoroa myöten.”

Peltokosken Wagner-innostus alkoi 11-vuotiaana pianistina, joka soitti Lisztin virtuoosikappaleita. Ne johtivat tutkimaan Lisztin elämää, ja sieltähän löytyi vävypoika Wagner. Kun hän kuunteli tämän musiikkia YouTubessa, se oli menoa.

”En ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa, mutta tiesin heti, että tämän oli pakko olla maailman parasta musiikkia. Siihen sekoittui vielä Tolkienin maailma, Tähtien sodat ja muut fantasiatarut. Lapsen mielikuvituksessa ne menivät samaan lokeroon, Siegfried ja Skywalker sekaisin. Näin unta, että olin Lohengrin. Mitä enemmän Wagnerin maailmaa tutkii, sitä äärettömämmäksi se menee – kaikki oheiskirjallisuus ja muu.”

”Kun pääsin Bayreuthiin toissa kesänä, se oli suuri elämys. Wagnerin itselleen suunnittelema teatteri katettuine orkesterimonttuineen opettaa, miten hänen teoksiaan pitää esittää: täysin toisin kuin kovaa huutaen. Kun katettu monttu demppaa volyymejä, laulajien ei tarvitse enää taistella orkesteria vastaan. Usein normaaleissa taloissa kapellimestarin työstä suurin osa menee siihen, että pitää hyssytellä orkesteria.”

VÄLIOTSIKKO

Agentti vei mennessään

Peltokoski kuvaa tietään kapellimestarina niin, että ensin häntä veti ooppera. Sitten tuli agentti, joka vei mennessään, ja alkoi valtava kiertäminen uusien orkesterien ja sinfoniaohjelmiston parissa. Nyt taas ooppera kutsuu takaisin kotiin.

”Uuden oopperatuotannon prosessin hitaudessa on jotain arvokasta. Se on vastakohtana kapellimestarin kiireiselle rytmille. Siinä on aikaa tutustua laulajiin ja oppia teos kunnolla. Rakastan sitä, että on joskus vähän tylsääkin.”

Tästä löytyy helpotusta myös nuoren kapellimestarin oravanpyörään.

”Minua väsyttää se, että kohtaan uuden orkesterin joka viikko, sitten on parin päivän harjoitus ja konsertti, ja sama jatkuu. On hienoa saada tehdä työtäni, mutta liika on liikaa. Vaikka oppisinkin uuden sinfonian joka viikko ja saisin sen päällisin puolin haltuun, tunnekapasiteettini ei ole sellainen, että pystyisin kokonaisvaltaisesti keskittymään sen maailmaan. Pää kyllä pysyy mukana mutta tunnepuoli ei.”

Näetkö itsesi tulevaisuudessa oopperatalon Generalmusikdirektorina?

”Toivottavasti, joskus.”

Vaikka se tarkoittaisi sitä, että joudut sanomaan ei kymmenien orkesterien rahakkaille tarjouksille?

”Vaikka. Mieluusti.”

Ooppera- ja orkesterikapellimestarin työssä on Peltokosken mukaan kyse kokonaan eri identiteetistä. Jälkimmäinen hänestä on käsityöläinen, jollaiseksi kasvaa laulajien kanssa työskentelevänä korrepetiittorina. Se on saksalainen tie kapellimestariksi.

”Jos oopperan oppii pianopartituurista, siinä tulee oikea balanssiasenne: on yksi rivi laulajalle ja kaksi riviä orkesterille. Jos sen taas oppii orkesteripartituurista, siinä on yksi rivi laulajalle ja jonkun Straussin kohdalla 100 riviä orkesterille. Suhdekäsitys vääristyy täysin.”

”En kadu tietäni. Olen syvästi kiitollinen Jorma Panulalle, jota ilman minusta ei olisi tullut kapellimestaria, ja sen jälkeen Sakarille [Oramo] ja Hannulle [Lintu], jotka auttoivat eteenpäin. Mutta itseäni harmittaa, ettei minulla ole enempää korrepetiittorin kokemusta.”

Vakituiset suhteet toki auttavat rauhoittamaan uraa ja syventämään tulkintoja myös orkesteripuolella. Toulousen ”Capitolea” Peltokoski pitää omintakeisena, vireänä ja virtuoosisena orkesterina ranskalaisine erityispirteineen (mm. puupuhaltimet), mutta temperamentiltaan se lähenee yllättävänkin paljon Hongkongin filharmonikkoja.

”Musiikillinen henkireikäni on Bremenin Kammerphilharmonie. Niiden muusikoiden entusiasmi on ainutlaatuista. Kaikkea musiikkia lähestytään loputtomalla vimmalla, rakkaudella ja elämänhalulla. Viime kauden puolinäyttämöllinen versio Mozartin Taikahuilusta heidän kanssaan oli yksi urani tähtikokemuksista. Ensi kaudella on luvassa Tristanin ja Isolden toinen näytös. Uskon, että se tulee kuulostamaan yllättävän autenttiselta – Wagnerhan tarkoitti sen alun perin kamarimittakaavaan.”

KAINALO

Musiikki vieköön voiton

Aasialaiset orkesterit ovat perinteisesti halunneet ylikapellimestareikseen etabloituneita, vanhempia eurooppalaisia miehiä. Muutosta on kuitenkin ilmassa. Kun Japanin filharmonikot pestasi 2016 Pietari Inkisen, he perustelivat sitä Rondossa mm. imagosyillä: nuorekkuus auttaa kilpailussa. Oliko sama motiivi Hongkongin filharmonikoilla, kun he kiinnittivät Tarmo Peltokosken?

”Tietenkin kapellimestari luo orkesterin imagoa, mutta Tarmon kohdalla kaikki lähtee musiikista. Hän teki voimakkaan vaikutuksen muusikoihin jo ensimmäisellä tapaamisella, ja hän on osoittautunut myös innovatiiviseksi ohjelmistosuunnittelijaksi, jonka ideoissa on orkesterin tarvitsemaa avaramielisyyttä. Jo ensi kaudella hän paikkaa ohjelmiston aukkoja – jotain Vaughan Williamsia ei ole täällä ennen kuultu”, vastaa toimitusjohtaja Bernhard Fleischer.

”En tarvitse Tarmoa markkinointiin – meillä on ammattitaitoinen tiimi siitä huolehtimassa. Nuori kapellimestari voi olla samastuttava nuorelle yleisölle, mutta ei sekään pääasia ole – meillä yleisörakenne on jo valmiiksi nuorempaa kuin Euroopan orkestereilla, ja satsaamme tähän segmenttiin monin tavoin, unohtamatta vanhempia, uskollisia kuulijoita.”

Hehkutus jatkuu orkesterimuusikoiden lämpiössä. ”Tarmossa erityistä on hänen suora ja omistautunut suhteensa musiikkiin. Hän tietää täsmälleen mitä haluaa ja rakentaa teoksia pitkäjänteisesti”, sanoo huilun äänenjohtaja Megan Sterling.

Pitkäjänteisyys vakuuttaa myös Peltokosken ja orkesterin uudella Wagner-levyllä. Jos hänen debyyttilevynsä DG:lle Bremenin Kammerphilharmonien kanssa sisälsi vauhdikasta ja ilottelevaa Mozartia väli-improvisaatioineen, nyt tarjolla on kultivoitunutta soittoa, jossa kaikki etenee draaman ehdoilla. Peltokoski ei mässäile Ringin heroisella orkesteriloistolla eikä nouki rusinoita pullasta vaan rakentaa kerrontaa vuorenhuippuineen ja laaksoineen.

Hienoa Wagneria on siis luvassa Musiikkitalossa 28.11. Toivottavasti superlahjakkuus saa taiteelleen kaipaamaansa rauhaa. Nuorten tähtien ryöstöviljely on yleinen ongelma musiikkibisneksessä, eivätkä agentit ole asiassa vähiten syyllisiä. Keskustelua ”liian paljon liian aikaisin” -teemasta on käyty myös Peltokoskea neljä vuotta vanhemman Klaus Mäkelän kohdalla. He ovat kuitenkin niin loistavia muusikoita, ettei ole epäilystäkään, etteikö musiikki lopulta veisi voittoa.

Harri Kuusisaari

TESTITEKSTI

Mahdollisesti liian pitkä ja ehkä vähän tarpeettoman monimutkainen otsikko jossa on aika paljon sanoja!

J.S.Bachin vaikuutusta länsimaiseen musiikkin on usein kuvailtu lähes rakattomaksi,mutta samalla on joskus unohdettu että myös hänen poikansa kuten C.P.E.Bach vaikuttivat erittäin merkittävästi myöhempään klassiseen tyyliin. Tämä asia on jäänyt ajoittain hieman vähälle huomiolle vaikka siitä on kirjoitettu todella paljon erittäin monissa eri yhteyksissä ja erilaisissa tutkimuksissa jotka käsittelevät klassisen musiikin historiaa ja historiallista kehitystä Euroopassa 1700-luvulla.

Konsertissa kuultiin myös W.A.Mozartin myöhäinen sinfonia jonka orkesteri esitti erittäin dramaattisesti ja voimakkaasti ja ehkä jopa hieman liiankin voimakkaasti jolloin osa pienistä yksityiskohdista jäi joidenkin kuulijoiden mielestä hieman epäselviksi ja vaikeasti havaittaviksi varsinkin salin takaosassa jossa akustiikka ei ollut aivan täydellinen.

Kritiikissä todettiin että:

“Tämä oli ehkä yksi kiinnostavimmista esityksistä mitä olen pitkään aikaan kuullut vaikka en olekaan aivan täysin varma oliko kapellimestarin ratkaisu kuitenkaan kaikilta osin täysin onnistunut tai edes musiikillisesti perusteltu.”

Kuvateksti:Kapellimestari harjoituksissa ennen konserttia. Syksy 2025

Ohjelmassa oli:

1. Beethoven: Sinfonia nro.5
2. Mahler : Sinfonia n:o 1
3. Sibelius : Finlandia
4. uusi tilausteos jonka nimi oli erittäin pitkä ja ehkä hieman vaikeasti hahmotettava kokonaisuus ilman tarkempaa selitystä
5. Lisä’ksi kuultiin encore

• ylimääräinen kappale
• toinen ylimääräinen kappale joka oli huomattavan pitkä ja jonka selitys venyi ehkä vähän liian pitkäksi suhteessa listan muihin kohtiin

Konserttikalenterin yhteydessä käytettiin seuraavia ilmaisuja:“Liput 25e.”“Ovet avataan klo.18”“Kesto n.2h 15min”“Suositellaan yli 12-vuotiaille!”

Eräs kuulija kommentoi haastattelussa:

“No siis kyllä minä ainakin tykkäsin siitä todella paljon koska siinä oli sellaista energiaa mitä ei nykyään kuule kovin usein ja tavallaan se tuntui aidolta eikä liian silotellulta.”

Artikkelin kirjoittamisen yhteydessä tehtiin myös useita pieniä teknisiä virheitä kuten kaksoisvälilyöntejä ja puuttuvia välilyöntejä pilkkujen jälkeen,seka sekalaisia ajatusviiva-ongelmia – joita esiintyy joskus kiireessä kirjoitetuissa teksteissä…

Tässä kappaleessa sana merkittävä toistuu ehkä hieman liian merkittävästi koska merkittävä sana esiintyy merkittävästi useammin kuin olisi ehkä merkityksellisesti tarpeellista.

Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään kuinka teoksen vastaanottoa oli eri maissa käsitelty ja kuinka siitä oli keskusteltu eri aikakausina ja samalla arvioitiin miten säveltäjän omat esteettiset tavoitteet mahdollisesti heijastuivat myöhempien kapellimestareiden tekemiin tulkinnallisiin ratkaisuihin joita oli vuosikymmenten aikana dokumentoitu huomattavan paljon erilaisiin arkistoihin sekä tutkimusjulkaisuihin.

Taulukko:

Lopuksi todettiin ettei konsertti ehkä ollut täydellinen,mutta se oli ainakin kunnianhimoinen ja erittäin kunnianhimoinen yritys tuoda vanhaa ohjelmistoa uuden yleisön ulottuville!!!

Leena Kärkkäinen

[INGRESSI]

Moni ylioppilasteatteri ei pysähdy lomien alettua, vaan esitykset rakentuvat erilaisille näyttämöille, usein luonnon keskelle. Toiselle ylioppilasteatterille kesä on yksi ohjelmistopalikka osana teatterivuotta ja toiselle se on ehtaa kesäteatteria.

LEIPÄTEKSTI

Ylioppilasteatterit sijoittuvat taiteentekemisen paikkoina usein harrastaja- ja ammattilaiskentän välimaastoon. Helsingin, Turun, Lapin ja Vaasan ylioppilasteatterien edustajat jakavat näkemyksen siitä, että se on vapaa, yhteisöllinen, kokeileva ja taiteellisesti tinkimätön teatterin tekemisen paikka. Etenkin Turussa ja Helsingissä korostetaan myös teosten kantaaottavuutta ja yhteiskuntakriittistä asennetta, jolla on erityinen paikka kyseisten teattereiden traditiossa.

Ylioppilasteatterit ovat yhtä kuin jäsenistönsä, jonka erityistaidot ja kiinnostuksen kohteet ylettyvät aina ohjelmistosuunnitteluun saakka. Moni ylioppilasteatteri ei pysähdy edes kesäksi, vaan toiminta jatkuu erilaisilla kesänäyttämöillä.

”Kun ihminen pääsee ylioppilasteatterille, tämä pääsee osaksi yhteisöä. Teatterista tulee elämäntapa”, kommentoi Ylioppilasteatterin taiteellinen vastaava Ronja Louhivuori.

Ylioppilasteatterien toiminta on saanut lisää rakenteita ja rajoja.

”Meillä on poikkeuksellisen hyvin ja pieteetillä rakennettu tuotannon malli, joka mahdollistaa myös uhkarohkeiden ja hullujen juttujen tekemisen. Tuottamisesta on tehty meillä hauskaa”, puheenjohtaja Johanna Keränen Lapin ylioppilasteatterista kertoo.

Moni mainitsee myös turvallisemman tilan periaatteet, jotka auttavat yhteisöllisessä teatterintekemisessä. Samaan aikaan kilpailu ihmisten ajasta kasvaa, ja tilakysymykset uudistavat toimintakulttuuria monessa ylioppilasteatterissa.

Ylioppilasteatterihenkistä kesäteatteria

Kun Lapin, Vaasan, Turun ja Helsingin ylioppilasteattereiden tekijöiltä kysytään, mitkä aiheet sopivat kesäkaudelle, ovat vastaukset samansuuntaisia: aihe voi olla mitä vain. Jokaisen teatterin suhde kesäteatterin tekemiseen on kuitenkin erilainen.

Turun ylioppilasteatteri ei johtokunnan puheenjohtajan Emmi Astikaisen ja markkinointivastaava Reea Ruusuvuoren mukaan tee kesäteatteria.

”Meillä on produktio erillisellä kesänäyttämöllä, koska emme halua olla kesällä tunkkaisessa black boxissa, kun ihmiset tahtovat olla ulkona ja auringossa. Kesäproduktiossa saattaa olla kesäteatteriyleisölle lähestyttävämpää markkinointikeinoja, jonka kautta paikalle saadaan erilaisia katsojaryhmiä.”

Kesäkausi on osalle teattereista keskeisin näyttämö, jolla katetaan myös muun esityskauden kuluja. Esimerkiksi Helsingissä Ylioppilasteatterin Mustikkamaan näyttämölle mahtuu nelinkertainen määrä ihmisiä kuin sisänäyttämölle Studioon. Näyttämö ei kuitenkaan sinänsä vaikuta ohjelmistosuunnitteluun. Kankila ja Louhivuori kokevat, että Mustikkamaalle saapuu myös paljon yleisöä, jonka maku ei kohtaa välttämättä muun kesätarjonnan kanssa.

”Vaikka tuomme näyttämölle hurjimmat ideamme, ovat kuitenkin tuotto-odotukset vahvasti läsnä. Olemme hyviä tekemään ’Mustikkamaa-kompromissia’. Tuntuu, että tänä vuonna otetaan samaan tapaan riski kuin viime vuonnakin. Koiranäyttelyn ensi-illassa pelkäsin, että ymmärtääkö kukaan, mitä olemme tehneet. Sitten koko kesä myytiin parissa päivässä loppuun”, Kankila kertoo.

Vaasan Rampissa puolestaan tehdään joka toinen vuosi lastenteatteria ja joka toinen vuosi musikaali aikuisille. Kesän produktio on suurin ja siihen panostetaan eniten.

”Erityistä kesäkaudessa on, että yhdessä keskitymme yhteen isompaan produktioon. Lähestymme kesäkauden esityksiä enemmän viihteellisyyden, musikaalien ja shown kautta”, puheenjohtaja Netta Weijo kommentoi.

Lapin ylioppilasteatterissa tehdään kolmatta vuotta yhteistyötä rovaniemeläisen Konttisen kesäteatterin kanssa, joka on tuottanut 30 vuotta lastenteatteriesityksiä. Yhteistyö on syntynyt ylioppilasteatterin jäsenistön palosta päästä tekemään esityksiä lapsille

Teattereiden kesänäyttämöhistoriat ovat enemmän tai vähemmän katkonaisia: paikat ovat vaihtuneet, esitysten muodot ja kokoluokat ovat muuttuneet jäsenistön mukaan. Lapin ylioppilasteatterilla kasvanut kiinnostus kesäkauteen on syntynyt osittain opiskelijapoliittisen muutoksen seurauksena.

”Ennen opiskelijoilla on ollut tapana irtisanoa asuntonsa kesäksi, mutta kiihtynyt turismi Rovaniemellä on johtanut siihen, että opiskelijat eivät uskalla katkaista vuokrasopimuksiaan. Näin myös teatteri on saanut kesälle lisää tekijöitä”, kesän produktion ohjaaja Esa-Pekka Tuppi toteaa.

Sata vuotta ylioppilasteatteria

Ylioppilasteatteri juhlistaa satavuotista taivaltaan kesän juhlaesityksellä Lapualaisoopperan kummitus (8.7.–19.8.2026), joka on samalla huippukohta Anna Kankilan ja Ronja Louhivuoren taiteellisella vastuukaudella, joka päättyy loppuvuodesta. Työpari on lupaa, että luvassa on kautensa poliittisin esitys.

”Tämä oli alun perin puolitotinen heitto entiseltä taiteelliselta vastaavalta Hannes Mikkelssonilta. Hän sanoi, että Ylioppilasteatterin 100-vuotisjuhlavuonna pitäisi tehdä esitys Lapualaisoopperan kummitus. Kun teimme Annan kanssa kesäproduktin Elävät elävät vuonna 2024, se oli vuoteen 2026 sijoittuva fiktio, jossa Ylioppilasteatteri oli tekemässä Lapualaisoopperan kummitusta, mutta sitten tapahtui zombiapokalypsi ja produktio ei päässyt ensi-iltaan. Nimi on jäänyt kiertäväksi vitsiksi.”

Esityksessä yhdistyvät Lapualaisooppera ja Oopperan kummitus. Kesän esitys tulee kuitenkin perustumaan Oopperan kummitukseen kätketysti ja Lapualaisoopperaan löyhästi.

”Kun lähdimme lukemaan vakavissamme Lapualaisoopperaa, pohdimme vilpittömästi sitä, mikä meidän suhteemme teokseen on tällä hetkellä. Häiritsevä havainto oli, että elämme ajassa, jossa teoksen kristillinen pasifismi, ’käännä toinenkin poski’, tuntuu hurjalta väitteeltä. Lapualaisooppera toimii lähtömateriaalina, mutta temaattisesti tutkimme militarismia”, Louhivuori kertoo.

Ylioppilasteatterin kesäteatteriperinne lähti liikkeelle Seurasaaressa 1937, jolloin Antin talon pihassa nähtiin teatterin ensimmäinen kesäesitys. Ylioppilasteatterin profiloituessa vasemmistolaiseksi 1960–70-luvuilla sai teatteri etsiä uuden paikan muualta. Mustikkamaalla toiminta alkoi ensin Korkeasaareen menevän tien varrella 1984 ja nykyinen paikka ja katsomorakennelma saatiin käyttöön 1990-luvun loppupuolella.

”Suomessa ei ole toista vastaavaa kontekstia teatterikentällä, jossa pääsisi nuorena ammattilaisena, hiljattain valmistuneena, harjoittelemaan suuren näyttämön estetiikkaa ilman suurta näyttämöä ja sen vaatimia resursseja. Esimerkiksi kesän produktiossa on 22 näyttelijää ja yhteensä työryhmässä on 50 henkilöä”, Louhivuori toteaa.

Työparia Mustikkamaan kallioille ja metsään leviävä näyttämö inspiroi.

”Siinä voi lähteä vaikka kuinka kauas horisonttiin ja kadota metsän siimekseen. Aina riemastuttaa, kun ohjaamme siihen suuntaan näyttämöä. Avoimuus, tilan häiriöisyys ja alttius haastavat, mutta on kiinnostavaa, miten tila on jatkuvassa hankauksessa ympäristönsä kanssa. Se ei sulkeudu tai ole maailmasta erillinen paikka, vaan jatkuvasti neuvottelulle avoin tila.”

Aika vähenee, mutta lelut paranee

Lapin ylioppilasteatteri, tuttavallisemmin LYT kerää ihmetystä muilta ylioppilasteattereilta tahdista, jolla esityksiä tulee ensi-iltaan toinen toisensa jälkeen.

”On vähän rajoja sille, mitä saa tehdä. Tänä keväänä on nähty laitosteatterimaista ovifarssi Saako olla sardiini?, PLAYGROUND! -tanssiteos sekä Shakespeare-klassikko Loppiaissaatto. Repertuaari on mille tahansa teatterille laaja”, Esa-Pekka Tuppi kertoo.

Viime vuonna 45-vuotta täyttäneen teatterin puheenjohtajana toimiva Johanna Keränen toteaa, että LYT:ille harvoin tullaan vain yhdeksi vuodeksi harrastamaan.

”Usein toiminnassa ollaan aktiivisesti mukana useita vuosia. Hiljattain jaoimme kunniamerkin jäsenelle, joka on ollut toiminnassa aktiivisena 20-vuotta.”

Tupen, Keräsen ja toisen ohjaajan Maiju Saikkosen mukaan teatterissa eniten vuosien varrella ovat muuttuneet toimintarakenteet ja esitysteknologia. ”Aika vähenee, mutta lelut paranee”, Saikkonen summaa.

LYT on keskeinen teatterintekijä Rovaniemen alueella, sillä ajoittain kaikissa alueen teatterilaitoksissa on LYT-taustaisia tekijöitä. Alun perin LYT alkoi tehdä nimenomaisesti lastenesityksiä, mutta viime aikoina välissä on ollut pitempiä taukoja ennen yhteistyötä Konttisen kesäteatterin kanssa. Kesäproduktiolla tekijät haluavat kietoa kaikki kaupungin ihmiset yhteen.

”Jos olemme talvella ottaneet asiat vakavasti, niin kesällä päästämme kaiken irti”, Keränen sanoo.

Kesällä nähdään Saikkosen ja Tupin ohjaama Eemeli metkuilee, joka on Konttisen 30-juhlavuotisnäytös. Eemeli metkuili myös Konttisen ensimmäisessä esityksessä.

”Kun lähdimme ensimmäisenä kesänä Maijun kanssa ohjaamaan Peppi Pitkätossua, syntyi ajatus Astrid Lindgren -trilogiasta. Viime vuonna saatiin katsoa Veljeni Leijonamieltä ja tänä vuonna päästää Vaahteramäen Kissankulmaan, kun teemme Eemelin”, Tuppi kertoo.

Konttisen kesäteatteri sijaitsee aivan Rovaniemen keskustassa. Aivan teatterin vieressä on kaupungin suurin leikkipuisto ja katsomosta avautuu Kemijoki, jonka taustalla näkyy Ounasvaara. Eemelin tarinalla Saikkonen ja Tuppi haluavat antaa valokeilan väärinymmärretyille lapsille.

”Tarvitsemme erilaisia, laatikon ulkopuolelta ajattelevia, uteliaita ihmisiä. Ilman heitä tämä maailma ei toimi. Tärkeä teema esityksessä on myös yhteisön voima, joka Kissankulmalla korostuu. Vaikka on suuria tunteita omaava isä ja selkeä hierarkia siinä, miten perhe ja yhteisö toimii, on silti nähtävissä rakkaus ja ilottelu, joka värittää teoksen maailmaa”, Tuppi kommentoi.

Paikka olla oma itsensä

Vaasan ylioppilasteatteri Ramppi on pieni ylioppilasteatteri, jonka toiminta on lähtenyt liikkeelle kauppatieteen opiskelijoiden voimin vuonna 1992. Rampista on tullut monelle jäsenelle paikka kaupungissa, jossa voi olla oma itsensä.

”Meillä on paljon tekijöitä, jotka eivät ole aikaisemmin tehneet teatteria, mutta ovat rohkaistuneet siihen korkeakouluopintojensa aikana”, Netta Weijo kertoo.

Tällä hetkellä Rampin ohjelmisto on ollut tanssipainotteinen, ja kevään suuri produktio on ollut Vappu-speksi.

”Vaasan yliopistossa ei ole ollut ainejärjestöiltä tulevaa speksikulttuuria, joten se on toimintana kiteytynyt ylioppilasteatteriin. Vasta 2024 olemme ryhtyneet tekemään ensimmäistä kertaa speksiä. Pyrimme siihen, että esitystemme kautta teatterikentälle tulisi monipuolisuutta ja uusia näkökulmia”, Weijo kertoo.

Rampin kesäteatteriproduktiolla pyritään lisäämään alueen kesäteatteritarjontaa.

”Kesäteatteri on helpommin lähestyttävämpää ihmisille kuin ylioppilasteatteri tai teatteri ylipäätään. Tavoitamme suuremman yleisömäärän kesäisin, ja katsojina on hyvin eri-ikäisiä ihmisiä.”

Vaasan ylioppilasteatterilla ei ole omaa kesänäyttämöä, mutta viime vuosina kesän esitykset on nähty pienpanimoravintola Bock’s Corner Villagen takapihalla, jonne Ramppi rakennetaan lavan.

”Se on tilana laaja ja siihen voi rakentaa erilaisia tasoja. Se on ollut kiinnostava ja joustava paikka suunnitella esimerkiksi erilaisia koreografioita.”

Viime vuosina erityisesti bänditarinat ovat kiinnostaneet Rampin jäsenistöä. Myös Weijo on mukana kesän produktiossa esiintyjänä.

”Tänä kesänä teemme Dingo-musikaalin (3.7.–11.8.2026) ja pari kesää sitten Neljä ystävää -musikaalin, joka perustuu Klamydian biiseihin. Dingo on ollut nyt viime vuosina jälleen pinnalla ja teatterin johtokunta innostui heti.”

Homoja ja lampaita

Vuosi 2026 on ollut Turun ylioppilasteatterissa musiikkiteatterin vuosi.

”Viime vuosina jäsenistössämme on ollut paljon instrumentteja soittavia ja laulavia tekijöitä, minkä kautta on päädytty tekemään paljon musiikkia sisältäviä esityksiä ja järjestetty konsertteja”, Ruusuvuori kommentoi.

Turun Ylioppilasteatterin kesänäyttämö on sijainnut vuodesta 2017 Liedon Vanhanlinnassa. Kartanon alue on Turun Yliopistosäätiön omistuksessa. Kartanon alueella on museo ja ulkona laiduntaa lampaita. Ensin esitykset olivat maastossa liikkuvia esityksiä, mutta viime vuosina esitykset ovat sijainneet sisätiloissa vintillä.

”Vanhalinnan historiallinen miljöö inspiroi tekijöitä historiallisiin aihevalintoihin”, Ruusuvuori kertoo.

Turun Ylioppilasteatterin kesänäyttämöille Vanhalinnan aika on tuonut kesän ensi-illat takaisin, sillä ennen vuotta 2017 kesäesitykset olivat pitkän aikaa tauolla. Tänä kesänä nähdään tanssikiellon aikaan sijoittuvat Siveettömät – tarina heistä, jotka kielloista huolimatta eivät lakanneet tanssimasta (16.6.–7.8.2026).

”Siveettömät kertoo nuorista ihmisistä maailmassa, joka ei ole aina heidän puolellaan. Normit ovat tiukat. Nuoret etsivät itseään ja yrittävät löytää itseään maailmassa, joka on kontrolloiva ja samaan aikaan isossa myllerryksessä. Se on varsin ajaton aihe”, Ruusuvuori kertoo.

”Minut on houkuteltu aikanaan tekemään kesäteatteria Vanhalinnaan lauseella: ’Tule tekemään kivaa kesäteatteria. Siellä on homoja ja lampaita’”, Astikainen kertoo.

”Lampaat on Vanhalinnassa ja homot esityksessä”, Ruusuvuori täydentää viitaten kesäproduktion sisältöön.

Esitys käsittelee vahvasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen aihetta kahteen aikatason rakenteessa. Siveettömät on tanssillinen esitys, jossa on tanhun ja katrillin lisäksi myös modernia tanssia.

”Härkätallin vintillä ei ole kiinteitä katsomorakenteita ja työryhmässä on haluttu lähteä leikkimään vinttitilalla. Lavakuva on rakennettu muistuttamaan tansseja: esitys tapahtuu keskellä ’tanssilattialla’ ja yleisö sijoittuu sen ympärille”, Ruusuvuori kertoo.

”Ympärivuotinen teatteritoimintamme muuttaa pian Taiteen talolle ja uudessa tilassa katsomorakenne tulee olemaan varsin kiinteä. Kesänäyttämö rohkaisee myös jatkossa ohjaajia ja työryhmiä tekemään erilaisia katsomorakenteita”, Astikainen pohtii.

Eeva Kauppinen

INGRESSI

Kansantanssi on jo pidempään kommentoinut nykypäivän teemoja ja samalla pitänyt yllä elävää perinnettä. Silti monilla ihmisillä on siitä edelleen vanhahtava mielikuva. Oululainen Pähiät on esimerkki ajassa elävästä kansantanssista, joka ottaa kantaa kipeisiinkin aiheisiin.

LEIPÄTEKSTI

Oululainen Pähiät on vuonna 2018 perustettu Oulunsuun nuorisoseuran kansantanssiryhmä, joka on valittu Pispalan Sottiisin Vuoden kansantanssiyhtyeeksi ja pääesiintyjäksi. Kesällä ryhmää nähdään Tampereen lisäksi myös muilla estradeilla ympäri maata.

”Nyt on meidän momentum”, ryhmän ohjaaja, tanssitaiteilija Elena Vuoksiola toteaa innostuneesti. ”Nyt tehdään niin paljon kuin vain pystytään, jotta hyvä sataa kaikelle kansantanssille ja kansanmusiikille – olipa se sitten näkyvyyttä tai ymmärrystä siitä, mitä esittävä kansantanssi nykyään on.”

Vuoksiolan mielestä monilla on jo hyvin valveutunut kuva siitä, mitä kansantanssi on. ”Mutta edelleen Paavo Väyrynen ja neidot nurmella kirmailemassa ovat mielikuva, jonka kanssa joutuu tekemisiin. Voi se olla sitäkin, mutta se voi olla myös niin paljon muuta.”

Pähiät palkittiin, sillä ryhmä rikastuttaa lajia kantaa ottavilla, ihon alle menevillä näyttämöteoksillaan. Koskettavissa pienteoksissaan Pähiät on tarttunut esimerkiksi itseinhoon, tahattomaan lapsettomuuteen ja ilmastonmuutokseen.

Ryhmä on luonut omaleimaisen tyylinsä yhdessä ohjaajansa Elena Vuoksiolan kanssa. Hän on tehnyt kaikki esitysten koreografiat. Ryhmässä tanssii reilut parikymmentä 20–50-vuotiasta kansantanssin pitkän linjan harrastajaa.

VÄLIOTSIKKO

Suomi missaa perinnettään

Tanssin tutkijan ja Oulun ammattikorkeakoulun kulttuurialan yksikössä työskentelevän tanssin yliopettajan Petri Hopun mukaan Suomesta löytyy tänä päivänä monenlaisia rohkeita ja innovatiivisia kansantanssin tekijöitä. Toiset hakevat näkökulmia tekemiseensä nykyajasta, toiset menneestä perinteestä ja ilmiöistä.

”Pähiät hakee inhimillistä ja kansanomaista näkökulmaa siihen, miten kommentoida ympärillä tapahtuvaa. Tekeminen on silti vahvasti perinteeseen juurtunutta.”

Toisena esimerkkinä hän nostaa esiin lokakuussa 2021 Helsingissä perustetun perinteen uudelleentulkitsijoiden yhteisön Raakaa tradia ry: n. Monisukupolvinen taidekollektiivi koostuu tanssin, musiikin ja visuaalisten taiteiden ammattilaisista.

Vaikka persoonallisia tekijöitä riittää, Hoppu on huolissaan kansantanssin asemasta. Hänen mielestään Suomesta puuttuu tanssin kulttuurinen tutkimus lähes täysin.

”Tanssi on meillä valtava kulttuuri-ilmiö – yksi laajimmista, mitä Suomessa ylipäätään on. Se kattaa kansantanssin lisäksi populaaritanssin ilmiöt, lavatanssin ja muut. Mutta sen pitkäjänteisellä tutkimuksella ei ole vakiintunutta asemaa. Vähäisetkin yritykset luoda sellaista on purettu. Suomi missaa perinnettään.”

Tilanteesta seuraa Hopun mukaan se, että jokainen tutkija joutuu osittain aloittamaan aina nollasta. Sama juurettomuus ja perustutkimuksen puute haittaavat nykypäivän tanssintekijöitä.

”Jos vaikka 1990-luvulla on tehty hyviä juttuja, niitä ei ole välttämättä tallennettu. Tai jos on, kuka tietää, mistä niitä löytyy.”

VÄLIOTSIKKO

Kuolemaa ja rakkautta

Parhaillaan Pähiät työstää ensimmäistä kokoillan kansantanssiteatteriteostaan Luutarha. Koreografia on Elena Vuoksiolan, ja musiikin säveltää Kaisa Ristiluoma. Luutarha kantaesitetään elokuussa Oulussa osana Oulu 2026 -kulttuuriohjelmaa.

Vuoksiola halusi nyt tehdä teoksen kuolemasta ja menetyksestä sekä samalla rakkaudesta.

”Yksi avainkysymys Luutarhassa on se, että jos on menettänyt rakkaansa, mitä olisi valmis tekemään, jotta voisi vielä yhden tanssin jakaa siinä yön ja päivän rajalla.”

”Luutarha tarjoaa näkökulman kuoleman kohtaamiseen ja toivottavasti lohtuakin. Mutta maailma on täynnä myös tarpeetonta kuolemaa, ja se on lohdutonta”, Vuoksiola sanoo.

Pähiät-ryhmän harjoitustilat ovat yli satavuotiaassa Oulunsuun nuorisoseurantalossa. Muusikko ja säveltäjä Kaisa Ristiluoma käy Oulun harjoituksissa junalla Rovaniemeltä. Ristiluoma kehuu, että Elena Vuoksiola on hyvä sanoittamaan asioita, joita hän hakee ja toivoo.

”Juttelemme Elenan kanssa tosi paljon. Hän on tosi inspiroiva. Minua auttavat paljon tunnelmat. Kun käyn Oulussa ja meillä on sessioita, olen sen jälkeen aina aivan voimaantunut. Pitää äkkiä päästä työhuoneelle.”

Ristiluoma on koulutukseltaan kansanmusiikin maisteri Sibelius-Akatemiasta ja musiikkipedagogi.

”Pääinstrumenttini on haitari, mutta käytän sävellystyössä paljon myös pianoa. Sävellykset syntyvät improvisoimalla. Saattaa olla, että kun ajelen autoa, lauleskelen teemoja ja äänitän ne äkkiä kännykälle muistiin. Sitten puran ja fiilistelen, mikä siinä oli hyvää ja mikä ei.”

”Luutarhan sävellyksissä on paljon eri vivahteita. On synkkää Tuonelan väen meininkiä ja toisaalta hyvin hullunkurista. Ajattelemme, ettei kuolema ole loppu, vaan siihen liittyy aina toivoa ja jälleennäkemisen mahdollisuus.”

Vuoksiola toivoo, että jatkossa Pähiät pääsisi uusille ja isommille näyttämöille. ”Vaikka Tanssin taloon Helsinkiin.”

Welcome to WordPress. This is your first post. Edit or delete it, then start writing!